Tältä näyttää tyytyväinen akka.
On ihanaa nähdä ensimmäistä kertaa kunnolla, kun kotikaupunki vaihtaa värin syksyyn. Näinhän minä sen aikoinaan 16 vuoden ajan, mutta ei se silloin tuntunut samalta. Se oli silloin itsestäänselvää.
Alkaa olla vuosi täynnä elämää nykyisessä kodissa, eikä mikään voisi olla paremmin. Tai ainahan voisi, mutta nyt en kaipaa mitään. Paitsi ehkä koiraa.
Muutimme tänne viime marraskuun loppupuolella. Olin silloin raskaana, mutta en vielä tiennyt sitä. Nyt taloamme asuu minun ja mieheni lisäksi kahden kuukauden ikäinen Luukas-poika, joka on pistänyt elämämme pumpuliksi. Ihana, ihana poika! Niin ja asuuhan meillä toki miehen tyttökin välillä, hän kuuluu pakettiin siinä missän muutkin.
Olin odottanut marraskuusta lähtien, milloin pääsen maistamaan ensimmäistä kertaa ikioman omenapuun satoa. No enpä ole maistanut. Märkä kesä pilasi sadon. Meillä oli muutama virkumpi yksilö keittiössä esillä odottamassa piirakkaan pääsyä, mutta kun kohtasin niiden vierellä pikkuruisen madon, en huolinut omenoita enää sisälle. On se nyt vain kuvottavaa, kun pöydillä mönkiin matoja.
Olen aina inhonnut lenkkeilyä, mutta lenkkeilykin on saanut uuden puolen täällä. Asumme ihan keskustassa ja kuitenkin meiltä voisi heittää kiven pellolle tai hevoslaitumille. Onhan se ihan mahtavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti